Salanimen taakse piiloutuvan runoilijan teoria on vertaansa vailla: laihialainen syntyi kalana ja alkoi heti kituutella

Leena Hjelt

Tiesitkö muuten, että alkuperäinen laihialainen oli tietysti kala?

Se nousi maihin ”Käyppälänmäjellä”, katsoi itään ja länteen ja päätti olla nuuka ja komia. Eikä sillä ollut yhtään huono alku, vaan heti meni lujaa. Se kääri hihat eli evät ja sille kehittyivät vahvat kituset, josta löytyi ensimmäinen sanakin: kituutella.

Tämä mielikuvituksellinen teoria laihialaisten synnystä on peräisin Pirkko Kasimarkan kynästä. Ensimmäistä runokirjaansa kirjoittaessaan hänelle kirkastui, millainen kulttuurinen kansallisaarre laihialaisuus on. Siinä yhdistyvät nuukuus ja uho sekä se, että kaiken pitää olla komiaa. Komiasti kituuttaen -runokirja onkin samalla kunnianosoitus hänelle niin rakkaalle laihialaiselle ja pohjalaiselle murteelle.

Mistä ihmeestä ideat Kasimarkan runoihin syntyvät, kuten alun kuvaus laihialaisten synnystä kalana?

– Mistäpä ne nyt yleensä taiteilijallakin syntyvät? Ei sitä osaa sanoa, hän hymähtää.

Laihialaiset ovat osanneet ”brändätä” itsensä ja nuukuutensa. Tuskin Suomesta löytyy ainoatakaan ihmistä, joka ei osaisi kertoa vähintään kahta laihialaisvitsiä.

– Vanha sanonta ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” pitää muuttaa muotoon ”kaksi laihialaisvitsiä päivässä pitää lääkärin loitolla”, Kasimarkka naurahtaa.

Häneltä löytyy vastaus myös kysymykseen, miten laihialaiset onnistuvat sovittamaan yhteen pohjalaisen trossailun ja laihialaisen nuukuuden. Miten voi olla yhtä aikaa komia ja kituva?

– Täällä on jouduttu elämään puun ja kuoren välissä ja selviytymään tästä haasteesta. Laihialaisten on täytynyt tehdä aivoissaan sellainen työ, että he kykenevät olemaan laihialaisesti nuukia ja kitkuttelevia, mutta myös pohjalaisittain komeita. Laihialaisuus olisi jotain aivan muuta, jos se ei sijaitsisi Pohjanmaalla. Olen vaikuttunut siitä, miten tässä on onnistuttu.

Hyvä esimerkki laihialaisesta komiasta kituuttamisesta on uusi kunnantalo. Kasimarkka purskahtaa nauruun.

– Miten ovatkaan osanneet rakentaa juuri brändinsä mukaisen talon ja vielä Halpa-Hallin kylkeen, hän ihastelee.

Sama teema näkyy kirjan kannessa, johon kuvituksen on tehnyt Kasimarkan hyvä ystävä Tuija Sironen. Siinä on luminen maisema ja talviuninen puu, joka vuodenajasta huolimatta luo herkullisen punaisia omenoita – komiasti kituuttaen.

Paljastuvatko Pirkko Kasimarkan runokirjassa pohjalaisuuden – ja laihialaisuuden – kaikki tunnusmerkit, koko myyttinen ydin? Pohjalainen on ahkera, koska joutenkaan ei osaa olla, ei pyytele anteeksi, soon niin ruattalaasta, ei myönnä virheitään, sillä pohojalaane on luotu osoottamaha jotton oikias? Entä miten on tunteiden näyttämisen laita, ookko havaannu siinä ylipäätänsä mitää tuntehia? Tai onko niin, että ulukomaanelävät on paree viärä Isoonkyröön pualelle?

– Ulkomaalaisia kohtaan täytyy täällä säilyttää tietty varovaisuus. Nykyinen asenneilmapiiri taitaa juontaa viime vuosisadan lopun epäluulosta, jolloin pienissä pohjalaiskylissä ei kukaan ollut nähnyt ulkomaalaista. Nykypohjalaiset ajattelevat toki toisin – tai mistä sen tietää, Kasimarkka lisää.

– Ja edistystä kohtaan pohjalainen suhtautuu terveen epäluuloisesti, koska Pohjanmaallahan tiedetään asiat muita paremmin.

Runoilija myöntää runokirjansa perustuvan vahvasti laihialais- ja pohjalaisbrändeihin. Häntä myös hieman pelottaa, miten paikalliset hänen tekstinsä vastaanottavat.

– Laihialaiset ovat oppineet siihen, että vitsejä kerrotaan ympäri Suomen. Ne tunnetaan joka puolella. Mutta miten laihialaiset itse brändinsä kokevat? Osaavatko he suhtautua siihen oikein, sellaisella itseironialla, hän pohtii.

Irvailetko laihialaisille ja pohjalaisille? Kasimarkka tyrmää kysymyksen heti. Hän toivoo, ettei kukaan ymmärrä tekstejä pilkkaamiseksi, vaan lempeäksi kuittailuksi.

– Älkää ottako vakavasti, hän ohjeistaa.

Pirkko Kasimarkan mielestä laihialaisuus on parhaimmillaan hykerryttävää, riemastuttavaa ja ketään loukkaamatonta. Laihialainen murre on juurevaa, leviää, vähän mahtipontista, komiaa, vahvaa.

– Siinä on myös tietty ilmeikkyys. On ihan eri asia tuumata kuin aarnioora, sanoo runoilija ja jää miettimään, kuinkahan tunnettu tuo murresana enää on.

Huumoria Kasimarkka haluaa viljellä, sillä nykymaailma tarvitsee sitä. Pohjalaisuudessa ja laihialaisuudessa on paljon vitsikkyyttä ja etäällä asuva huomaa sen aivan toisella tavalla.

Hän sanoo teoksensa olevan epäonnistunut, jos sen runot eivät naurata. Oletko koskaan ajatellut esimerkiksi, että voisit olla sääskien mielestä viiren tähären kinkku?

Tuallaasta täyrellistä

hyväksymistä

ookko ikänä saanu?

Kirjan saatesanoissa hän mainitsee laihialaisuuden olevan paikka paikoin mahdotonta, paradoksaalista ja yliampuvaa – tai ainakin hänen runonsa ovat. Kun filosofi toteaa ”ajattelen, olen olemassa”, laihialaisen kuuluu sanoa ” nuukaalen, moon olemas”.

Laihialaisuus on oikeasti ainutlaatuista ja sitä pitäisi nostaa vielä enemmän esille. Se elää Pirkko Kasimarkassa, 1950-luvun lapsessa, geeniperimänä. Se on kotoisana, lämpimänä läikähdyksenä läsnä silloinkin, kun hän on ulkomailla. Palmupuun alla, lehtien heiluessa leppeässä tuulessa, on hyvä kirjoittaa laihialaisrunoja – kerran pohjalainen kun on aina pohjalainen.

– Mielestäni yksi kauneimpia sanoja on Pohojammaa. Jotenkin identifioidun siihen.

Jo lapsena hän kuunteli ja rakasti mummansa murretta ja teki kiinnostavia havaintoja siitä, miten murre muuttui jo seuraavassa sukupolvessa, hänen vanhempiensa suussa. Nuorena hän kirjoitti murrepakinoita, joita myös julkaistiin. Aikuisena muualle muutettuaan pohjalaisuus ”pläsähti” aina päin naamaa jo Jalasjärvellä Juustoportin kohdalla.

Kasimarkka inhoaa ristikoita, joten aivojensa aktivoimiseksi hän keksi alkaa kirjoittaa runoja. Kirjaan painetuista vanhimmat tekstit ovat 15 vuoden takaa. Nyt tai ei koskaan -aika runokirjan julkaisemiselle oli juuri tänä vuonna, jolloin Laihia täyttää 450 vuotta.

Tähän mennessä moni lukija varmasti jo arvaa, ettei Pirkko Kasimarkka ole runoilijan oikea nimi. Salanimen hän valitsi, koska pitää yksityisyydestään. Keksimäänsä nimeä hän kuvaa huvittuneena sanalla outo.

– Keksin sen, koska halusin nimeen jotain rahaan viittaavaa ja Nelimarkka oli jo käytössä, hän hymähtää ja lupaa paljastaa henkilöllisyytensä, jos ja kun saa toisen runokirjan tehtyä.

– Nahkaa pitää paksuunnuttaa siihen mennessä.

– Jos saat laihiabasillin, niin koita tulla sen kanssa toimeen, hän huikkaa lähteissään.

Kasimarkan mielestä laihialaisuutta kuvaa hyvin Älä aja paitti -runo.

Kun tuut Laihialle

ja meinaat ohitte ajaa,

älä ny niin hävitöön oo.

Ohitte ajamisehen

vaaritahan erikooslupa,

maksullinen tiätysti.

Jos sitte meinaat pysäköörä,

pyörtänehet on pääsääntöösesti

maksullisia,

varsinkin vasemmalla

ja oikialla olevat.

Jos meinaat marella

kävelyvauhtia

tai ylipäätänsä mitää vauhtia,

lain koura orotteloo sua.

Jos autos on pesemätöön,

siitä tuloo sikaasuussakko.

Jos se on sininen, punaanen,

harmaja tai muu

kauhia färi,

siitä lankiaa

ympäristörikosmaksu.

Jos siitä kuuluu

ylämäärääsiä ääniä,

saat häirittemäsakon.

Jos emäntäs ohojeistaa sua

ajamises,

varautukohon urputtamissakkohon,

jos se taas on pahaenteesesti

hilijaa,

soon laitoonta vaitiolua,

iliman muuta.

Joten tervetulua toki Laihialle.

Me täälä kiilusilimin

jo sua orottelemma.

Kasimarkan valinta pohjalaisuutta kuvaamaan:

Kaikki menöö ensin

Täss

maakunnas on täyrelliset

liikennesäännöt

– kaikki menöö ensin.

Jos tuut oikialta

niin mitä väliä: sun yli

saa ajaa.

Taas jos tuut vasemmalta

soon sun vuaros.

Jos tuut keskeltä, tai

yleensä mistään,

paina sekahan.

Jos tuut viittehellisesti jostakin,

sun mitää tartte kysellä.

Soon etuajo-oikeus yhtälääsesti

ilimansuunnasta riippumati.

Viälä vanahanakin

tairot on kirkkahas muistis,

köpööttelet mistä sattuu

ja kuinka sattuu,

yhtää et oo suajateistä

riippuvaanen.

***

Maantiä on pohojalaasille

vapauren ja kukkoolun

keto.

On niin mukava lähtiä kotua

pikkuusen tuulettumahan.