A-
A+
Kiitos, äiti. Sinua paljon rakastin ja rakastan aina, sillä teit koko ajan kaikkesi meidän muiden hyväksi. Ikävä on valtava ja ikuinen. –Jarno Ranta
Ehkä äitini antoi suvussamme tilaa elämän uudelle ihmeelle, poikavauvalle, jossa myös hänen elämänsä jatkuu. –Jarno Ranta
Toukokuisena lauantaiaamuna kaikki näytti hyvältä, kun kännykkääni kilahti tekstiviesti suuresta ilosta. Veljenpoikani oli juuri saanut ensimmäisen lapsensa.
Elämäni pysähtyi vain noin kaksitoista tuntia myöhemmin samana päivänä. Sain toisen tekstiviestin, ja ilon kyyneleet vaihtuivat surun kyyneliin. Elämän kiertokulku konkretisoitui perheessämme koskettavalla tavalla, sillä äitini oli nukkunut pois Vaasan keskussairaalassa. Voimat katosivat vain muutamissa viikoissa.
Äitini ehti olla isomumma ainoastaan noin puoli päivää. Ehkä äitini antoi suvussamme tilaa elämän uudelle ihmeelle, poikavauvalle, jossa myös hänen elämänsä jatkuu.
Rakas äiti. Antaisin mitä tahansa, että saisin sinut takaisin elämääni. Elät edelleen muistoissa ja meissä jälkipolvissa. Olen onnekas, että juuri sinä olit äitini. Isäni kanssa olit elämäni tärkein tukipilari ja sinulla oli aina iso ja lämmin sydän. Rakastit, huolehdit ja autoit koko sydämestäsi. Toivottavasti vielä joskus näemme siellä jossain.
Juhannuksen jälkeisenä perjantaina sanoin muun muassa nämä sanat äitini arkun vieressä Laihian seurakuntatalolla. Silloin oli hänen viimeinen matkansa, hautajaiset. Silloin oli myös nimipäiväni. Raskas päivä, jota monta vuotta etukäteen pelkäsin. Ja nyt on ensimmäinen kesäni äitini poismenon jälkeen. Vielä hetki sitten kaikki oli hyvin.
Elämältäni katosi pohja äitini kuoleman myötä, sillä jokaisella meistä on vain yksi äiti. Tilalle tuli pohjaton suru.
Ei ole enää jokaviikkoisia lämpimiä ja rakastavia kohtaamisia, joita kaipaan paljon. Äitini ei enää kysy, miten pärjään töissä ja kuinka tarkenen kotona. Äitini ei enää auta oma-aloitteisesti arkisissa asioissa, neuvo leipomisessa, tarjoa ruokaa, eikä tee käsitöitä ja katso ikkunasta, kun lähden omaan kotiini.
Nyt elämäni on sirpaleina ja oloni on epätodellinen. On hetkiä, jolloin äidin kuolemaa on vaikea uskoa todeksi. Käynnit hautausmaalla palauttavat todellisuuteen, ja menetys viiltää syvälle sydämeen. Hautausmaalla voin kuitenkin kohdata äitini uudella tavalla. Hiljaisuudessa muistellen ja rakastaen kukkia viemällä. Rakkaus ei ole kadonnut.
Kun menettää lopullisesti oman rakkaan vanhempansa tai muun läheisensä, vasta silloin ymmärtää, miltä se oikeasti tuntuu. Elämän rajallisuus konkretisoituu. Se ei ole ikuista. Käytetään siis jokainen elinpäivämme aitoon rakkauteen, empatiaan ja kaikkeen muuhun hyvään läheistemme kanssa ja osoitetaan rakkaillemme arvostusta nyt, ei ensimmäisen kerran vasta poismenon jälkeen. Muistetaan siis elää hetkessä.
Vaikka jokaisen meistä on täältä lähdettävä vuorollaan, rakkaan äidin poismeno koskettaa ja on joka päivä mielessä. Sitä on vaikea hyväksyä, mutta siihen on kuulemma totuttava. Surra saa. Se kertoo ainakin minulle sen, että olen rakastanut.
Suru on kuitenkin ollut täysin erilaista kuin kuvittelin. En osannut siihen mitenkään valmistautua kunnolla. Moni puhuu surun vaiheista: shokki ja kieltäminen, viha, masennus ja hyväksyminen. Omalla kohdallani suru on toistaiseksi ollut aaltomaista ilman selviä vaiheita. Välillä suru valtaa koko kehoni: väsymystä sekä rinta- ja vatsakipua. Hädän hetkiä oli jo ennen äidin kuolemaa, ja viime viikkoina olen ajoittain kulkenut kuin paksussa sumussa, jolloin ajattelu on ollut hankalaa ja muisti on pätkinyt. Olen yrittänyt elää päivä kerrallaan.
Läheisen kuolema ja siitä johtuva suru onkin yksi vaikeimmista elämänkokemuksista. Suru on normaalia, mutta siihen liittyvät tunteet ja reaktiot ovat hyvin yksilöllisiä. Kun jotkut kokevat selviävän pahimman yli palaamalla nopeasti työelämään, toiset voivat saada voimakkaita surureaktioita vuosienkin päästä. Ne voi laukaista jokin tapahtuma tai asia, joka muistuttaa rakkaan kuolemasta.
Ilman perheen, ystävien ja monien muiden tukea en varmasti olisi enää tässä, mistä olen kiitollinen. He ovat esimerkiksi kysyneet, miten jaksan, mikä on antanut voimia ainakin seuraavaan päivään. He ovat myös lohduttaneet, että aika parantaa ja suru muuttaa muotoaan, mutta se on elämänmittainen matkakumppani. Joskus suru kulkee lempeänä muistona mukana, joskus se pysäyttää väkevällä voimallaan. Sille pitää antaa silloinkin oma aikansa.
Surutyö voi kuitenkin lykkääntyä, sillä läheisen kuollessa maailma pysähtyy, mutta arki ei. Surun keskellä sureva joutuu ilmoittamaan kuolemasta, järjestämään hautajaiset, hoitamaan pankki- ja viranomaisasiat, selvittämään omaisuutta ja tekemään lukemattomia päätöksiä. Jokainen allekirjoitus, puhelu ja tavaran läpikäynti muistuttavat menetyksestä. Samaan aikaan sydän yrittää ymmärtää, että rakas ihminen on poissa. Surulle olisi siis tarve antaa aikaa, mutta usein sen rinnalla on kannettava raskas taakka käytännön asioita, jotka eivät ole ilmaisia. Kuolemaan liittyvät kulut ovat usein noin 5 000–10 000 euroa.
Hyväsydäminen äitini oli elämäni valo ja paras ystäväni – kuin vahva kallio, johon sain nojata, kun syvälle sydämeeni sattui. Hän opetti ja kasvatti minua kunnioittamaan ja rakastamaan kaikkia tasa-arvoisesti. Häneltä perin myös sitkeyden ja herkkyyden.
Muistot äidin ystävällisyydestä ja hymystä lämmittävät ja yhdessä vietetyt hetket tuovat iloa.
Tulen aina muistamaan käsitöitä, leipomista ja puutarhatöitä rakastaneen äitini, kun katson hänen käsitöitään, leivon itse hänen resepteillään tai teen puutarhatöitä.
Äitini ei enää ole täällä kanssani, mutta hän pysyy aina tähtiäitinä sydämessäni ja elämässäni muistoina. Ihan jokaisena päivänä elämäni loppuun asti.
Nyt kuuntelen Petri Laaksosen Hyvää matkaa -kappaletta, ja kyyneleet valuvat poskilleni.
Kiitos, äiti. Sinua paljon rakastin ja rakastan aina, sillä teit koko ajan kaikkesi meidän muiden hyväksi. Ikävä on valtava ja ikuinen.
Jarno Ranta
Kirjoittaja on Kyrönmaa-lehden toimituspäällikkö.
Videot & podcastit
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide